Laakson Takana

En kerinnyt käydä, mutta olisin halunnut Olen viimeiset pari viikkoa ollut aivan designin lumoissa. Varsinkin sen takia, koska oman asunnon saaminen alkaa kuumottaa jo sen verran, että palan halusta päästä sisustamaan sitä. Olenkin vain pahentanut kuumetta kiertämällä erilaisissa sisustusliikkeissä ja selaamalla Pinterestiä. Todellisuus iskee valitettavasti budjetin merkeissä, eikä oikeasti uusiin ja hienoihin ole varaa. Vähitellen kyllä haluan tehdä kodistani kauniin. Onneksi käytettynä saa nättiä ja itse voi aina jotain yrittää tehdä. Se onkin hyvä siirtymä siihen mistä halusin oikeasti kirjoittaa eli itse tehty design. Haluan päästä työkseni suunnittelemaan mitä tahansa mainosjulisteista verhokankaisiin. Rakastan kauniisti tehtyjä  kuoseja ja grafiikoita. Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa, en vain uskaltanut kuvitella tekeväni sitä työkseni. Tajusin vain viime keväänä, että kyllä minä haluan ihan tosissani saada rahaa omalla taiteellani. Ongelma onkin siinä, että haluan nii

Tämä ei ole mukava julkaisu, tämä ei ole mieltäylentävä ja hyvälle tuulelle saava, toivottavasti. Koska olen kyllästynyt. Olen hyvin kyllästynyt ja minulla on alusta, jota voin käyttää sen turhautumisen poistamiseen, joka sisälläni on. Olen aivan kyllästynyt olemaan kotona, olen lopen uupunut siitä, että en saa päivällä mitään järkevää aikaan. Haluan olla osa tuottavaa yhteiskuntaa ja hyödyttää meitä kaikkia siinä. Se ei vain onnistu tällä hetkellä. Ainoa mitä saan aikaan on olla kotona ja purkaa tunteitani näytölleni, jossain kirjallisessa muodossa. Moni varmasti pitäisi ihanteellisena tilannetta, jossa saa vain olla ja tehdä niitä omia juttuja. Niitä mistä saa eniten irti, harrastuksia. Se onkin hauskaa oman aikansa. Voit oikeasti vaikka koko päivän katsoa elokuvia, tai koko päivän käyttää jonkin uuden ja hienon taideteoksen parissa. Minä en halua sitä. Se ei sovi minulle. Aivoni eivät toimi sillä tavalla. Ne sinkoilevat paikasta toiseen, eivätkä osaa keskittyä yhteen asiaa

Sia tuli minulle ensimmäisen kerran tutuksi kuten varmaan monelle David Guettan Titanium kappaleen myötä. Vahva ääni voitto puolelleen välittömästi ja päätin tutustua naisen omaan tuotantoon. Järkytys oli suuri kun suureellinen ja mahtipontinen soundi oli omilla levyillä kepeän leikittelevää tai tunnelmallista. Missä on Titanium? Alkujärkytykestä tointuneena aloin kuitenkin nauttia musiikista ja toiseksi uusin albumi löytyykin omista kokoelmista. Keväällä julakistu Chandelier muodostui oman henkilökohtaisen elämän takia hyvin tärkeäksi ja kuuntelimme ystäväni kanssa sitä paljon. Se oli samalla loistava makupala tulevalta albumilta. Selkeästi nyt tavoitettiin uutta suuntaa ja lähempänä suuresti pitämääni Titaniumia. Uudet singlet eivät aivan yhtä isoihin soittoihin päässet, Big Girls Cry enemmän. Levyn julkaisun jälkeen kuuntelin sen pariin kertaan. Ihastuin kyllä välittömästi. Kaikki kappaleet ovat hyviä. Hitaimmat biisit, eivät aivan yhtä hyvin nappaa kuin muut. Olen silti

Muutaman päivän tässä katselin kyseisen kampanja kuvia ja mietin, miten voisin itse osallistua. Osuu omaan elämään sen verran hyvin, etten voinut olla osallistumatta. Kärsin vieläkin kiusaamisen aiheuttamista ajatusmalleista. Julkaisin tänään kuvan Instagramissa ja pistin samalla myös omalle Facebook-seinälle. Se mitä en osannut odottaa, oli kuinka pahalta tuntui palata senaikaisiin tapahtumiin ja tunteisiin. Lukiosta lähtien, eli viisi vuotta sitten, on muutos parempaan alkanut. Ikävät muistot ja asiat olen vähitellen unohtanut tai käsitellyt. Parin viimeisen vuoden aikana kasvua on varsinkin tapahtunut, kun olen päässyt muuttamaan kotipaikkakunnalta, jonne en tuntenut kuuluvani. Vanhat haavat ovat silti tuolla, sen sain huomata. Ikävät kommentit, eristäminen ja ulkopuolisuus: siinä ovat muistoni yläasteesta. En kokenut silloin oloani niin pahaksi, totuin siihen etten kuulunut joukkoon. Ainoa tukeni olivat muutama kaveri. Vasta myöhemmin kun katson taaksepäin olen tajunnut mi