Muutaman päivän tässä katselin kyseisen kampanja kuvia ja mietin, miten voisin itse osallistua. Osuu omaan elämään sen verran hyvin, etten voinut olla osallistumatta. Kärsin vieläkin kiusaamisen aiheuttamista ajatusmalleista.
Julkaisin tänään kuvan Instagramissa ja pistin samalla myös omalle Facebook-seinälle. Se mitä en osannut odottaa, oli kuinka pahalta tuntui palata senaikaisiin tapahtumiin ja tunteisiin. Lukiosta lähtien, eli viisi vuotta sitten, on muutos parempaan alkanut. Ikävät muistot ja asiat olen vähitellen unohtanut tai käsitellyt. Parin viimeisen vuoden aikana kasvua on varsinkin tapahtunut, kun olen päässyt muuttamaan kotipaikkakunnalta, jonne en tuntenut kuuluvani.
Vanhat haavat ovat silti tuolla, sen sain huomata. Ikävät kommentit, eristäminen ja ulkopuolisuus: siinä ovat muistoni yläasteesta. En kokenut silloin oloani niin pahaksi, totuin siihen etten kuulunut joukkoon. Ainoa tukeni olivat muutama kaveri. Vasta myöhemmin kun katson taaksepäin olen tajunnut miten pahasti itsetuntoni romahti vähitellen. Siksi en sitä ehkä niin huomannut. Seiskaluokalla olin vielä aktiivinen, enkä miettinyt liikaa. Ysiluokalla toivoin vain, ettei kukaan huomaisi liikaa. Virheisiin ei ollut varaa. Myös se, että suurin osa luokkani oppilaista oli ollut ala-asteella isäni oppilaita tuntui vaikuttavan osan käytökseen.
En luota ihmisiin kun tutustun heihin. Kestää aikansa, että tajuan heidän nauttivan seurastani. Kyseenalaistan sen. "Kuka minusta voisi pitää?" Se on lause, jota käyn päässäni jatkuvasti. Olen oppinut olemaan välittämättä siitä, siellä se silti on.
Todennäköisesti koulussa kovin monella ei edes ollut vahvaa mielipidettä minusta, silti muutama ihminen sai minut tuntemaan että lähes kaikilla oli negatiivinen ennakkokäsitys.
Onneksi minulla oli ystäväni, oli joitakuita joiden kanssa olla, enkä jäänyt yksin. En tiedä missä tilassa olisin, jos olisin jäänyt todella yksin.
Silti se sattuu. Rinnasta on ahdistanut koko ajan kun kirjoitan tätä. Palaan menneisyyteen. Ystäväni oli jakanut Kristoffer Ignatiuksen Facebook-Päivityksen, jossa hän kertoo omista kokemuksistaan. Paljon rankempi kuin oma kokemukseni, yksi lause jäi puhuttelemaan:
"Minulla on edelleen vaikeuksia puhua ja olla miesten läheisyydessä tai oppia luottamaan heihin."
En ole koskaan kokenut omakseni valoillaan ollutta äijäkulttuuria, olin siis sopiva uhri. Kiitos sen, jokainen mies on uhka ja valmis tuomitsemaan minut koska en kerran sopinut joukkoon. Kiitos kaikille miespuolisille ystävilleni, joiden seurassa voin olla oma itseni.
Älkää jättäkö ketään ulkopuolelle, vaikka ette ole kavereita osoittakaa jotenkin, että olet ok.
Jäsentely saattaa ontua jonkin verran, mutta en anna sen häiritä. Kirjoitin tätä tajunnasta, tämä on yhtä paljon itselleni kuin lukijoille.
Kommentit
Lähetä kommentti